Tiibetiläisten taloudellinen tilanne Tiibetissä


Ainoa Kiinan vallassa oleva alue, joka on riippuvaisempi, vähemmän tuottava ja pystyy vähemmän puolustamaan itseään, on kiinalaisten tukikohta Antarcticassa." - Nimetön Tiibetin kehityksen kommentoija

Tiibetistä pakenee yhä enemmän ihmisiä ja heidän todistuksensa osoittavat, että samalla kun Tiibetissä on ollut taloudellista kasvua, erityisesti kaupunkialueilla, siitä ovat hyötyneet pääasiassa kiinalaiset uudisasukkaat.

Tätä tukevat viralliset kiinalaiset arviot, jotka osoittavat, että kaupunkilaiset muodostavat "TARin" (Tiibetin autonominen alue) väestöstä 23,7 prosenttia ja että alle 5 prosenttia tiibetiläisistä elää näillä alueilla. Kuitenkin kaupunkilaiset saavat 29 kertaa enemmän rahaa hallitukselta kuin maaseudun asukkaat. He nauttivat myös 250 prosentin vuosittaisesta tulojen kasvusta verrattuna maaseudun 50 prosentin kasvuun vuosina 1991-96.

Köyhyys rehottaa tiibetiläisten maaseudun asukkaiden keskuudessa ja suunnilleen 300.000 tiibetiläistä perhettä Keski-Tiibetissä elää köyhyysrajan alapuolella, jonka Kiinan hallitus on virallisesti määritellyt olevan vuosituloina alle 650 yuania (80 USD). Mikäli köyhyysstandardina käytetään kansainvälistä 1 USD per päivä, lähes kaikki maaseudulla elävät tiibetiläiset elävät köyhyysrajan alapuolella.

Toinen tapa mitata kehitystä on YK:n kehitysprojektien yleisesti tunnettu Inhimillisen kehityksen indeksi (HDI). Siinä huomioidaan aikuisten lukutaito, oletettu elinikä ja kansallinen tulo asukasta kohti (sovellettuna ostovoimaan) luodakseen inhimillisen kehityksen mittarin. Kiinan vuoden 1998 raportissa YK:n kehitysprojektille tiibetiläiset provinssit sijoittuivat huonosti 30 arvioidun provinssin joukossa. Itse asiassa "TAR" sijoittui viimeiseksi koulutuksessa ja oletetussa eliniässä ja kolmanneksi viimeiseksi kotimaisessa bruttokansantuotteessa.

Kehitysprojektit

Kiina aloitti vuonna 1994 suuren kampanjan "avatakseen Tiibetin oven laajemmalle maan sisäosiin" ja rohkaistakseen "(kiinalaisia) kauppiaita, investointeja, talousyksikköjä ja ihmisiä pyörittämään kaikenlaisia yrityksiä". Osana tätä strategiaa hyväksyttiin 62 kehitysprojektia, joista suurin osa keskittyi kaupunkialueille ja niistä vain yhdeksän oli omistettu koulutukseen ja terveydenhoitoon.

Suuret ja kalliit projektit, kuten padot ja tiet, eivät suoranaisesti vaikuta paikalliseen väestöön. Itse asiassa suuri osa projekteihin käytetyistä rahoista kuluu projektien hallintokuluihin. Suuri osa projekteista epäonnistuu virheellisestä toiminnasta tai puutteellisesta suunnittelusta johtuen eivätkä ne hyödytä tiibetiläisiä lainkaan.

"Australian Agency for International Development", jonka Kiina palkkasi arvioimaan investointeja Qinghain tiibetiläisellä alueella, antaa seuraavanlaisen kuvauksen Kiinan kehityspolitiikasta: "...lähestymistapa köyhyyden vähentämiseen painottaa toimia, jotka ovat projektiluonteisia eivätkä välttämättä suuntaudu köyhien osallistumiseen köyhyytensä tunnistamiseksi ja ratkaisujen kehittämiseksi. Se myös painottaa suuryritysten toimintaa eivätkä sen kohteena ole köyhät kotitaloudet."

Lisäksi suuren mittakaavan infrastruktuuriprojektien, kaivostoiminnan tai valtion omistaman teollisuuden suosiminen edistää kiinalaisten maahanmuuttoa Tiibetiin. Kiinalaisille työntekijöille maksetaan usein kolme tai neljä kertaa suurempaa palkkaa kuin muissa provinsseissa. Tiibetiläisiä palkataan harvoin, sillä kiinalaisten hallitsemien projektien ja teollisuuden työvoimasta tiibetiläisiä on vain 5-10 prosenttia.

Machunin alueelta kotoisin oleva 21-vuotias Tamdin Tsering kertoi tammikuun 20. päivänä 2002, että Zoege Nyimassa sijaitsevan kultakaivoksen 23.000 työntekijästä vain 45 oli tiibetiläisiä. Nimettömänä pysyttelevä 20-vuotias mies Khamista kertoi, että Mira Dotsessa oli vesivoimalaprojekti, jonka rakennussopimus oli annettu kiinalaiselle yhtiölle, joka palkkasi kiinalaisia ja tiibetiläisiä työntekijöitä. Kiinalaisille työntekijöille maksettiin 20 yuania päivässä ja tiibetiläisill 10 yuania päivässä.

Useimmat tiibetiläiset pakolaiset ilmoittivat, että heitä ei palkattu pääkaupungissa parannusprojekteihin, mutta heitä vaadittiin avustamaan näitä projekteja ilmaisella työllä, kohtuuttomilla veroilla ja maa-alueella.

Pakkotyö

Pakkotyö loukkaa kansainvälisen lain kauan voimassa olleita asetuksia. Vuonna 1932 syntyi ensimmäinen pakkotyön kieltävä sopimus (pakkotyötä koskeva kokous, ILO, No. 29), jonka 132 maata on ratifioinut. Sen syntymisen jälkeen YK sisällytti pakkotyöltä suojaavan kohdan ihmisoikeuksien julistuksen artiklaan (23), jonka Kiina hyväksyi liittyessään YK:hon.

Pekingin nykyinen köyhyydyn vähentämisohjelma on antanut erityispainon "olemassa olevan potentiaalin hyväksi käyttämiselle kehityksen tuomiseksi köyhille alueille". Tämä on osittain saavutettu yleisellä työllä, "yigong daizhenilla", joka tarkoittaa työn tarjoamista avustuksen sijasta. Ohjelma keskittyy lukuisin projektein kohtentamaan infrastruktuuria, kuten tienrakentamisella, palveluiden rakentamisella, korjaamalla olemassa olevia palveluita ja vesien suojelulla.

YK:n kehitysjärjestön (UNDP) raportti vuodelta 1998 on hyvin kriittinen näistä menettelytavoista. Ohjelman keskittyminen investointien hyödyn maksimoimiseen, alhainen palkka tai pakkotyö "...eivät vain heikennä ohjelman hyväksyttävyyttä maaseudulla vaan saattavat tehdä köyhien olot entistä huonommiksi estämällä heitä saamasta työtä projektien toteutusten aikana."

Suurin osa nykyisistä Intiaan ja Nepaliin saapuvista pakolaisista kertoo, että kaikkialla Tiibetissä ihmisten on pakko tehdä joka vuosi kuukauden ajan pakkotyötä raskaiden sakkojen uhalla.

Samdup, 30-vuotias nomadi Sagan alueelta Shigatsen prefektuurista, TAR:sta, saapui Nepaliin 11. tammikuuta 2000. Hän kertoi, että hänen kotiseudullaan oli kaikkien 16-58-vuotiaiden kyläläisten pakko osallistua tienrakentamiseen ilman palkkaa. Miehet tekevät 25 päivää pakkotyötä vuodessa, kun taas naisten on tehtävä pakkotyötä 15 päivää. Osallistumattomuudesta saa sakkoja.

Dharamsalaan 25. tammikuuta 2000 saapunut 18-vuotias, maanviljelijä Dawa Kyirongin alueelta, Shigatsen prefektuurista, TAR:sta sanoi: "Pakkotyötä on tehtävä vuodessa yli 20 päivää, mikäli on yli 18-vuotias ja alle 60-vuotias. Sairaana ollessaan voi olla kotona, mutta määrätty työaika on tehtävä loppuun. On mahdollista lähettää joku tilalle. Pakkotyön valvoja on kiinalainen. Mikäli ei työskentele kovasti, joutuu haukutuksi. Työ alkaa kello 10 ja jatkuu kello 20 asti. Tunnin ruokatunnin lisäksi ei ole muita taukoja."

Maan pakkolunastaminen

Osana pakkotyötä monien tiibetiläisten on annettava Tiibetin "kehittämiseksi" maansa. Kun kehitysprojektit tarvitsevat maatalousmaata, he ottavat sen maanviljelijöiltä tai karjankasvattajilta ilman korvausta sillä oikeutuksella, että maa kuuluu Kiinan hallitukselle.

Kansainvälinen oikeuskäytäntö antaa oikeuden hyvitykseen hallituksen haltuun ottamasta omaisuudesta. Kun Kiinan kansantasavalta ottaa maan yleisiin tarkoituksiin, sen täytyisi maksaa maanviljelijälle reilu ja oikeudenmukainen hinta. Sen laiminlyöminen rikkoo kansainvälistä lakia.

22-vuotias mies Gyantsesta kertoi menettäneensä puolet maastaan muovitehtaan rakentamisen vuoksi. Tehtaan rakentaminen alkoi 1997 ja se valmistui vuonna 2000. Noin 20 perhettä (eli puolet maanviljelijöistä) menetti saman verran maata. Kenellekään ei maksettu mitään korvausta, koska hallitus väitti, että maa kuului kommunistiselle puolueelle.

Tiibetiläisille määrätyt verot

Suuri osuus tiibetiläisten tuotannosta ja tuloista palaa takaisin Kiinan hallitukselle kaikenlaisten verojen muodossa. Kiinalaiset siirtolaiset on vapautettu useimmista näistä veroista, kun tiibetiläisten taakka kasvaa kehitysprojektien määrän lisääntyessä.

Kiinan viranomaiset ovat johtaneet kartoitettua, jaettua maata ja turhaan aidattua viljelymaata, jonka kustannukset kerätään köyhiltä maanviljelijöiltä ja karjankasvattajilta. Rabkongin alueelta kotoisin oleva 25-vuotias Dakpa Gyatso kertoi, että hänen kylässään, jossa vuonna 1997 oli 400 perhettä, jokaisen täytyi maksaa 1000 yuania aitaamisesta ja rajalinjojen vetämisestä. Hänen yhdeksänhenkinen perheensä, joka omisti 30 jakkia ja 70 lammasta, maksoi 600 yuanin vuosittaista ruoho- ja vesiveroa sekä 10 lampaan veroa.

Tavallisin vero on osa viljelijän sadosta. Rebkongista, Amdosta kotoisin oleva Rinchen kertoi, että hänen perheensä täytyi maksaa puolet sadostaan kiinalaisille. Dwerlungista kotoisin oleva 19-vuotias Wongchen Nyendar kertoi TCHRD:lle (Tibetan Centre for Human Rights and Democracy), että hänen perheensä kasvattaa ohraa ja omistaa kolme lehmää ja jakin. Heidän täytyi maksaa 150 kg ohraa henkeä kohden vuosittaisena verona.

Projektien vaikutus

Tiibet on epäilemättä muuttunut kiinalaisten ja heidän "kehitysprojektiensa" toimesta, mutta Tiibetin kehityksestä puhuttaessa on pidettävä mielessä, mitä pidetään kehityksenä, kuka hyötyy ja kuka maksaa tästä kehityksestä.

Suurilla ja kalliilla projekteilla, jotka on suunnattu teiden ja patojen rakentamiseen, on hyvin vähän vaikutusta tavallisten tiibetiläisten elämään sen lisäksi että niillä on kielteinen vaikutus Tiibetin herkkään ympäristöön. Tiet ovat hyvin hyödyllisiä Kiinan armeijalle, kiinalaisille siirtolaisille, joita saapuu joka päivä Tiibetiin hallituksen kannustamana ja tehdäkseen helpoksi Tiibetin luonnonvarojen hyväksikäyttämisen. Teitä on olemassa, mutta paikalliselle väestölle ei ole kuljetusjärjestelmää, jotta se voisi nauttia tästä edistyksestä.

Kansainvälinen lakimiesten komissio (International Commission of Jurists) raportoi: "Suurimman osan pienissä maaseutuyhteisöissä elävien tiibetiläisten toimeentulo on laiminlyöty heidän saadessa vähän Kiinan massiivisista investoinneista. Tämä raportti toteaa, että tiibetiläisten suhteellinen köyhyys, Tiibetin luonnonvarojen riistäminen Kiinan kehityksen hyväksi ja huomattavan kiinalaisten määrän asuttaminen kaupunkialueille vaikuttavat negatiivisesti tiibetiläisiin yhteisöihin."

Kiina käyttää Tiibetin luonnonvaroja omaksi hyödykseen. Tämä aiheuttaa taloudellista pysähtyneisyyttä, edistää tehottomuutta ja luo riippuvuussuhteen, jotka tehokkaasti rajoittavat paikallisia kehityspyrkimyksiä. Luonnonvarojen riistämisestä hallitseviin poliittisiin päätöksiin paikallisella ja alueellisella tasolla tiibetiläiset on suljettu pois joka tasolla osallistumasta maansa kehittämiseen ja Tiibetin taloudellisen tulevaisuuden päättämisestä.

Samalla kun kiinalainen kehitys Tiibetissä on saattanut hyödyttää monia tiibetiläisiä, se on tullut heille verojen, pakkotyön ja maan menettämisen hinnalla. Koska kiinalaiset asukkaat ovat kaupunkilaisia ja taitavampia rakentamisessa, he ovat saaneet suhteettoman suuren osan hyödyistä, jotka tiibetiläiset maksavat.

Tibetan Centre for Human Rights and Democracy: Economic Status of Tibetans in Tibet

Aloitussivulle